Marbury v. Madison, Korkeimman oikeuden vuonna 1803 antama tapaus oli käänteentekevä tapaus, koska siinä käytettiin oikeudellista valvontaa eli liittovaltion tuomioistuinten oikeutta määrittää lainsäädännön perustuslainmukaisuus. Tämä päätös auttoi vahvistamaan oikeuslaitoksen erillisen ja tasavertaisen aseman lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan kanssa.

John Adamsin presidenttikauden viimeisinä päivinä hän nimitti suuren määrän rauhantuomareita Columbian piirikuntaan. Nämä nimitykset noudattivat asianmukaista menettelyä. Kun Thomas Jeffersonista tuli kuitenkin presidentti, hän käski ulkoministeri James Madisonin pidättää presidentti Adamsin allekirjoittamat ja sinetöimät toimeksiannot. William Marbury, yksi nimitetyistä tuomareista, vetosiKorkein oikeus pakotti Madisonin selittämään perustelunsa.

Tapauksessa ylituomari Marshall väitti, että korkeimman oikeuden oli vastattava kolmeen kysymykseen. Ensimmäisessä kysyttiin, oliko Marburylla oikeus määräykseen, joka pakottaisi Madisonin. Marshall päätti, että koska Marbury oli asianmukaisesti nimitetty, hänellä oli oikeus määräykseen. Seuraavassa kysymyksessä kysyttiin, voivatko tuomioistuimet myöntää tällaisen määräyksen. Jälleen Marshall päätti Marburyn eduksi, koska tuomioistuimilla olioikeus antaa oikeussuojakeino oikeudellisesta epäkohdasta. Lopuksi tuomioistuin kysyi, oliko korkein oikeus oikea tuomioistuin antamaan oikeussuojakeinon. Tässä asiassa Marshall päätti Madisonin eduksi.

Hänen perustelunsa Marburya vastaan annetulle tuomiolle nojautui oikeudellisen valvonnan käsitteeseen. Marbury oli hakenut korkeimmalta oikeudelta vetoomusta vuoden 1789 Judiciary Actin antamien valtuuksien perusteella. Tuomioistuimen tarkastelun perusteella kyseinen laki oli kuitenkin perustuslain vastainen, koska se antoi tuomioistuimelle valtuuksia, joita perustuslaki ei laajentanut. Marshall väitti, että kun kongressi säätää perustuslain vastaisia lakeja, se onoli tuomioistuimen velvollisuus ratkaista asia perustuslain mukaisesti.

Vaikka Marbury ei lopulta saanut palkkiotaan, tämä tapaus kodifioi käsityksen siitä, että korkein oikeus voi päättää lainsäädännön laillisuudesta. Tämä vahvisti oikeuslaitoksen valtaa tehden siitä tasavertaisen ja erillisen jommastakummasta muusta hallinnonhaarasta.